Että uskon vaikka en näe

Että uskon vaikka en näe.

Tämä erään ystäväni lause osana Facebook-päivitystään sattui silmiini keskellä kiihkeätä koronauutisvirtaa. Lause pysäytti.

Me kristityt olemme tottuneet liittämään uskomisen ilman näkemistä hengellisen elämän todellisuuteen. Opetuslapsi Tuomas ei uskonut Jeesuksen kuolleista heräämistä ennen kuin näki naulanjäljet Jeesuksen käsissä ja jaloissa. Tuo parituhatta vuotta sitten tapahtunut teki Tuomaksesta kuuluisan epäilevän Tuomaan. Hengellisesti epäileviä Tuomaita on sittemmin riittänyt – itse kukin meistä voi löytää omasta hengellisyydestään vaiheita tai tilanteita, joissa voi hyvin samaistua Tuomakseen.

Paraikaa elettävässä koronatilanteessa lause ”että uskon vaikka en näe” saa uusia merkityksiä. Meidän on uskottava elämäämme muuttaneen viruksen vaarallisuuteen. Viruksen, jonka olemassaoloa emme silmillämme voi nähdä. Meidän on uskottava valtiovallan määräyksiin ja terveydenhuoltoviranomaisten ohjeistuksiin, vaikka niiden noudattaminen muuttaa tai vaikeuttaa elämämme tuttuja rutiineja.

Näkymätöntä on vaikea uskoa todeksi. Mutta jossain vaiheessa näkymätön muuttuu näkyväksi. Paraikaa elettävässä korona-ajassa virus saa näkyvät kasvot jokaisessa sairastuneessa. Se saa näkyvät kasvot jokaisessa hoitajassa ja lääkärissä, jotka jopa voimavarojensa äärirajoilla turvaavat ihmiselämää. Se saa näkyvät kasvot jokaisessa riskiryhmäläisessä, jonka elämä on kapeutunut epidemian myötä. Sen pitäisi saada näkyvät kasvot jokaisessa meissä, sillä jokaisen meistä tulee ymmärtää tilanteen vakavuus ja toimia sen mukaisesti. Näin ollen lopulta ei ole kyse vain riskiryhmistä. Kyse ei ole vain ikäihmisistä. Kyse ei ole vain minusta ja sinusta. Kyse on meistä kaikista.

Koska kyse on meistä kaikista, on suojaksemme asetettu monenlaisia uusia suosituksia, määräyksiä ja kieltoja. Näiden kautta myös me caritaslaiset olemme liittyneet koko Suomea koskevaan toimintamalliin: riskiryhmäläisten ja toinen toistemme terveyttä on suojeltava, kokoontua tai vierailla ei saa. Yhteisöllisyys ja yhteen tuleminen ovat olleet diakonisen toimintamme kivijalkoja. Toimintaamme on ohjannut lähimmäisenrakkaus.

Nyt uudessa tilanteessa, keskellä koronakriisiä, lähimmäisenrakkautta ei olekaan se, että järjestämme kokoavaa, yhteisöllistä toimintaa. Nyt lähimmäisenrakkautta ei olekaan se, että pysähdymme juttelemaan ja kyselemään kasvokkain kuulumisia toisiltamme. Nyt lähimmäisenrakkautta onkin yhtäkkiä se, että lukuun ottamatta hoidon ja hoivan tilanteita, vältämme kaikkea edellistä. Vältämme fyysistä kontaktia.  Muutos aiemmasta nykyiseen on ollut hengästyttävän nopea.

Nyt jos koskaan lähimmäisenrakkautta tarvitaan.

Tarkoittaako fyysisen kontaktin välttäminen sitä, että lähimmäisenrakkaudelle jää aiempaa vähemmän tilaa? Ei. Nyt jos koskaan lähimmäisenrakkautta tarvitaan. Koronakriisin aikana olemme jo nähneet, miten huoli on muuttunut huolenpidoksi, miten hätä on vaihtunut avunantamiseksi. Ammatillisen avun rinnalle on syntynyt vapaaehtoispohjalta monenlaisia auttavia toimintamuotoja.

Esimerkiksi Caritaksessa aloittamamme Asiointi- ja soittojelpin avulla vapaaehtoiset auttavat kauppa-avun muodossa konkreettisesti ja turvallisesti kotonaan karanteeninomaisissa olosuhteissa eläviä yli 70-vuotiaita oululaisia. Toiminta myös saattaa yhteen niitä ikäihmisiä, jotka kaipaavat jutteluseuraa puhelimitse.

Caritaksen lisäksi monet oululaiset järjestöt ovat avanneet puhelinnumeroita, joihin koronakriisin keskellä voi soittaa ja saada keskustelutukea tai juttuseuraa. Sosiaalisen median kanavissa yksityiset ihmiset jakavat toisia ilahduttavia viestejä, kehottavat soittamaan läheisille ja tuttaville tai jakavat tietoa seurakuntien monipuolisesta nettijumalanpalvelus- ja konserttitarjonnasta. Netti on tärkeä väline uudenlaiselle yhteisöllisyydelle, mutta ikäihmisiä se tavoittaa huonosti. Tarvitaan myös muunlaista, turvallisesti toteutettua toimintaa.

Yksi turvallisesti toteutettu yhteisöllisyyden muoto on parvekekonsertti -konserttimuoto, jonka idea on levinnyt koronan runtelemasta Italiasta eri puolille Eurooppaa. Parvekekonsertti jalkautui myös Caritakseen, kun maaliskuun viimeisenä sunnuntaina pyysin erästä musikanttia äänentoistovälineineen tulemaan Caritas-puistoon ja laulamaan pihalta Caritaksessa asuville ikäihmisille. Miten sykähdyttävää oli nähdä omilla parvekkeillaan musiikkia kuuntelevia ikäihmisiä ja heidän tervehdyksiään naapuritalon parvekkeella oleville asukkaille. Tuossa hetkessä toteutui yhteisöllisyys, lähimmäisenrakkaus ja uudenlainen vertaistuki – olivathan parvekkeella konserttia kuuntelevat kaikki samassa tilanteessa olevia riskiryhmäläisiä.

Tulevina viikkoina, jos koronatilanne sen sallii, pyrimme järjestämään lisää parveketapahtumia Caritaksen palvelutalojen pihoilla. Parveketapahtumien turvallinen onnistuminen edellyttää sitä, että ikäihmiset pysyvät kodeissaan ja osallistuvat parvekkeiltaan. Se edellyttää sitä, että ulkoilevat ohikulkijat ja paikalle pysähtyvät kunnioittavat kokoontumisohjeita ja turvavälejä. Parvekkeella pysyminen ja turvavälien noudattaminen edellyttävät sitä, että uskoo vaikkei näe. Juuri nyt lähimmäisenrakkautta on se, että uskon, vaikka en näe!

Siunattua tulevaa pääsiäisen aikaa! Aikaa, jolloin hengellinen näkymätön muuttuu ristin puulla näkyväksi.

 

Marja-Leena Tahkola
Diakoniajohtaja, pastori, th